08.10.
SUOMEEN!
Korona piti meitä jännityksessä ihan lähtöhetkiin asti, että pääsemmekö ylipäätään lähtemään vai emme. Olin alunperin suunnitellut kesälomani Suomeen niin, että olisimme osallistuneet samalla erikoisnäyttelyyn, mutta kiitos koronan sekin peruttiin. Laivamme lähti Travemündesta lauantaina aamuyöstä klo 03:30. Ajettiin koirien kanssa ajan kanssa sitten satamaan ja hyvä, että lähdimme ajoissa sillä viikkojen hellekausi päätti päättyä juuri meidän ajopäivänä hirvittävään ukkosmyrskyyn. Autobahn Hampuriin oli ilmeisesti tukossa yhdestä kohdasta ukkosmyrskyn takia ja Maps ajatti meidät sitten kiertotietä takaisin A2:lle. Saksassahan on ihania puukujia monen kylän raitilla ja päädyimmekin tämmöisen kilometrejä pitkän kujan reitille myrskyn silmässä. Useita autoja oli ottanut osumaa kaatuneista puista tai katkenneista oksista ja hetken aikaa kerkesin jo nähdä oman auton siellä tien poskessa myrskyn runtelemana ja etten pääsisikään kauan odotetulle Suomen lomalle. Olen Suomessa ajanut lumimyrskyssä, ensilumessa kesärenkailla tai takatalven iskiessä kesärenkailla, mutta mikään ei ole ollut niin pelottava kokemus kuin tuossa myrskyssä ajaminen. Salama iski pari kertaa todella lähelle ja Ife alkoi olla häkissä jo aika paniikissa, Ife on aina pelännyt ukkosta ja oma rauhattomuus ei varmasti helpottanut tilannetta. Lopulta pääsimme kuitenkin myrskyn silmästä ulos ja takaisin A2 ja pohjoiseen mentäessä sää onneksi helpotti ja muuttui taas paahtavan kuumaksi, mutta olipahan pelottavat kilometrit!
Laivamatka Suomeen kestää noin 30h ja tähän päälle vielä odottelut satamassa jne. niin edessä oli lähes 35 h sisätiloissa pienessä hytissä, joten olin etukäteen suunnitellut, että käymme pitkällä lenkillä sataman lähellä ennen kuin ajamme check-in:iin. Olin kartasta katsellut sopivan näköistä iltalenkki paikkaa ja paikaksi tällä kertaa valikoitui Dummersdorfer Uferin luonnonsuojelualue, josta ajoi reilussa 15 minuutissa satamaan. Oltiinkin sitten satamassa oikeasti kello hyvissä ajoin eli oltiin ekana odottamassa laivaan pääsyä, jeij! Käyskenneltiin sitten satama-alueella ja odoteltiin laivaan pääsyä parisen tuntia. Laivaan päästiin sitten reilusti puolenyön jälkeen ja jouduimme vielä tovin odottelemaan hyttiin pääsyä. Koronan takia hyttien siivous kesti normaalia pidempään ja olin jo itse nukkumassa, kun kuului kuulutus, että viimeisetkin saivat hyttinsä. Jotakin hyötyä on kyllä koronasta, että hytti oli oikeasti siisti. Tammikuussa se oli todella likainen ja oikeasti sapetti, että olin maksanut 70€/ koira. Koirilla laivamatkustus alkaa olla jo tuttua puuhaa ja tarpeet tulivat hienosti aamulla sinne hiekkalaatikkoon. Ifellä varsinkin, koska tiesi että heti kun on pissat tehty niin pääsee takaisin meren armoilta hyttiin. Moni on kysynyt, että miten tuon ajan saa laivassa oikein kulumaan ja olin tammikuussa itsekin vähän huolissani tästä, mutta Finnlinesin laivoissahan löytyy kuntosali ja sauna, niin itse sai ajan ainakin kulumaan ilman ongelmia. Nettihän tuolla avomerellä ei tosiaan toimi, mutta laivalla saa ostettua satelliitin kautta toimivan yhteyden, jos on tarvetta. Kaikki lemmikkihytit sijaitsevat laivan seitsemännessä kerroksessa ja ovat näin sivuhuomiona niin keulahyttejä, että myrskyisellä säällä voi vähän keinuttaa. Sunnuntain aampissatukset tehtiin jo Suomen aluevesillä ja myönnettäköön, että tuntui hyvälle nähdä Suomen saaristoa. Olimme tulleet kotiin. Huonona puolena siinä, että pääsee laivaan ensimmäisenä on se, että pääsee yleensä laivasta viimeisenä ulos. Lisäksi maihin pääsy kesti lähes ikuisuuden, koska satamassa järjestettiin ilmainen koronatesti kaikille halukkaille. Itse päätin testin suorittaa ja jouduimmekin odotttamaan taas yhden puoli tuntia lisää. Testi itsessään oli nopea ja kivuton siihen nähden mitä testistä olin kuullut. Testin tulokset saapuivat keskiviikkona ja olivat odotetustikin negatiivinen. Vietimme sunnuntain vielä Helsingissä ja suuntasimme sitten maanantaiaamusta kohti kesämökkiämme. Pidin itse kasvomaskia kaikissa julkisissa paikoissa joissa liikuin, koska se on jo niin pinttynyt tapa itselle ja se näytti aiheuttavan hilpeyttä osassa ihmisiä.
SUOMEEN!
Korona piti meitä jännityksessä ihan lähtöhetkiin asti, että pääsemmekö ylipäätään lähtemään vai emme. Olin alunperin suunnitellut kesälomani Suomeen niin, että olisimme osallistuneet samalla erikoisnäyttelyyn, mutta kiitos koronan sekin peruttiin. Laivamme lähti Travemündesta lauantaina aamuyöstä klo 03:30. Ajettiin koirien kanssa ajan kanssa sitten satamaan ja hyvä, että lähdimme ajoissa sillä viikkojen hellekausi päätti päättyä juuri meidän ajopäivänä hirvittävään ukkosmyrskyyn. Autobahn Hampuriin oli ilmeisesti tukossa yhdestä kohdasta ukkosmyrskyn takia ja Maps ajatti meidät sitten kiertotietä takaisin A2:lle. Saksassahan on ihania puukujia monen kylän raitilla ja päädyimmekin tämmöisen kilometrejä pitkän kujan reitille myrskyn silmässä. Useita autoja oli ottanut osumaa kaatuneista puista tai katkenneista oksista ja hetken aikaa kerkesin jo nähdä oman auton siellä tien poskessa myrskyn runtelemana ja etten pääsisikään kauan odotetulle Suomen lomalle. Olen Suomessa ajanut lumimyrskyssä, ensilumessa kesärenkailla tai takatalven iskiessä kesärenkailla, mutta mikään ei ole ollut niin pelottava kokemus kuin tuossa myrskyssä ajaminen. Salama iski pari kertaa todella lähelle ja Ife alkoi olla häkissä jo aika paniikissa, Ife on aina pelännyt ukkosta ja oma rauhattomuus ei varmasti helpottanut tilannetta. Lopulta pääsimme kuitenkin myrskyn silmästä ulos ja takaisin A2 ja pohjoiseen mentäessä sää onneksi helpotti ja muuttui taas paahtavan kuumaksi, mutta olipahan pelottavat kilometrit!
Laivamatka Suomeen kestää noin 30h ja tähän päälle vielä odottelut satamassa jne. niin edessä oli lähes 35 h sisätiloissa pienessä hytissä, joten olin etukäteen suunnitellut, että käymme pitkällä lenkillä sataman lähellä ennen kuin ajamme check-in:iin. Olin kartasta katsellut sopivan näköistä iltalenkki paikkaa ja paikaksi tällä kertaa valikoitui Dummersdorfer Uferin luonnonsuojelualue, josta ajoi reilussa 15 minuutissa satamaan. Oltiinkin sitten satamassa oikeasti kello hyvissä ajoin eli oltiin ekana odottamassa laivaan pääsyä, jeij! Käyskenneltiin sitten satama-alueella ja odoteltiin laivaan pääsyä parisen tuntia. Laivaan päästiin sitten reilusti puolenyön jälkeen ja jouduimme vielä tovin odottelemaan hyttiin pääsyä. Koronan takia hyttien siivous kesti normaalia pidempään ja olin jo itse nukkumassa, kun kuului kuulutus, että viimeisetkin saivat hyttinsä. Jotakin hyötyä on kyllä koronasta, että hytti oli oikeasti siisti. Tammikuussa se oli todella likainen ja oikeasti sapetti, että olin maksanut 70€/ koira. Koirilla laivamatkustus alkaa olla jo tuttua puuhaa ja tarpeet tulivat hienosti aamulla sinne hiekkalaatikkoon. Ifellä varsinkin, koska tiesi että heti kun on pissat tehty niin pääsee takaisin meren armoilta hyttiin. Moni on kysynyt, että miten tuon ajan saa laivassa oikein kulumaan ja olin tammikuussa itsekin vähän huolissani tästä, mutta Finnlinesin laivoissahan löytyy kuntosali ja sauna, niin itse sai ajan ainakin kulumaan ilman ongelmia. Nettihän tuolla avomerellä ei tosiaan toimi, mutta laivalla saa ostettua satelliitin kautta toimivan yhteyden, jos on tarvetta. Kaikki lemmikkihytit sijaitsevat laivan seitsemännessä kerroksessa ja ovat näin sivuhuomiona niin keulahyttejä, että myrskyisellä säällä voi vähän keinuttaa. Sunnuntain aampissatukset tehtiin jo Suomen aluevesillä ja myönnettäköön, että tuntui hyvälle nähdä Suomen saaristoa. Olimme tulleet kotiin. Huonona puolena siinä, että pääsee laivaan ensimmäisenä on se, että pääsee yleensä laivasta viimeisenä ulos. Lisäksi maihin pääsy kesti lähes ikuisuuden, koska satamassa järjestettiin ilmainen koronatesti kaikille halukkaille. Itse päätin testin suorittaa ja jouduimmekin odotttamaan taas yhden puoli tuntia lisää. Testi itsessään oli nopea ja kivuton siihen nähden mitä testistä olin kuullut. Testin tulokset saapuivat keskiviikkona ja olivat odotetustikin negatiivinen. Vietimme sunnuntain vielä Helsingissä ja suuntasimme sitten maanantaiaamusta kohti kesämökkiämme. Pidin itse kasvomaskia kaikissa julkisissa paikoissa joissa liikuin, koska se on jo niin pinttynyt tapa itselle ja se näytti aiheuttavan hilpeyttä osassa ihmisiä.
Suomen loma meni lähestulkoon kokonaan meidän kesämökillä saunoen ja rentoutuen. Koirat saivat juosta irti ja nauttivat puhtaasta suomalaisesta luonnosta. Kävimme lisäksi Kolilla kahden päivän reissun. Valloitimme Ginin, Nuukin ja isäpuoleni kanssa Mäkrän, samaan aikaan kun äitini kiersi Ifen kanssa lyhyemmän Uuron kierroksen. Vielä viimeisenä aamuna kiersin koirien kanssa yksin tuon Uuron kierroksen. Kolin reissulla oli myös toinen tarkoitus, Kolilla on ollut tärkeä osa meidän pienen lauman kesken; minun, Ifen ja Nuukin. Vietimme Ifen kanssa Pohjois-Karjalassa monta vuotta ja koimme siellä paljon yhdessä. Matkustin Suomeen raskas päätös sydämessäni; Ife jää Suomeen pysyvästi. Kolin reissun tarkoitus oli sulkea ympyrä, paikassa jossa koimme ja kasvoimme yhdessä niin paljon. Koli täytti kaikki odotukset kauneudellaan ja kyllä ihmisen on vain Karjalassa hyvä olla. Olin varannut Ginille ja Nuukille keskiviikoksi ajan silmätarkastukseen Ahon Jarille, koska Jari on tarkastanut kaikki koirani aikaisemminkin. Ginin silmät olivat terveet, mutta yllätyksekseni Nuukilta löydettiin vasta nyt PHTVL/PHPV aste 1. Nuukin silmät on kuitenkin tarkistettu neljästi aikaisemmin ja edellisen kerran sieltä löytyi vain iän tuomaa nukleaariskleroosia, joka nyt muuttuikin PHTVL:ksi. Nuukin silmät on kyllä tarkoitus tuon diagnoosin jälkeen tarkistaa uudestaan tulevaisuudessa, mutta eri lääkärillä.
Torstaiaamuna olikin sitten se päivä, jota jokainen koiranomistaja haluaa välttää viimeiseen saakka, Ifen oli aika lähteä viettämään kivuttomia päiviä. Päätöstä oli sulateltu jo oikeastaan kesäkuusta asti. Saksaan muuttaessa Ifen pelkotilat kasvoivat ja arkielämä kävi hankalaksi, kun koira ei halunnut poistua asunnosta kuin kerran päivässä tarpeilleen, lisäksi liikkuminen kipulääkkeistä huolimatta oli muuttunut vaikeaksi ja yskimiset ja kakomiset vain vahvistivat päätöstä. Mielestäni on parempi luopua liian aikaisin kuin liian myöhään. Yksi sivu kainkoirien historiassa Suomessa sai päätöksensä torstaina 27.08.2020., kun Suomen ensimmäinen kainkoira Classy's Arctic Moonlight lähti sateenkaarisillalle. Kiitos Ife kaikesta mitä minulle opetit, matka ei ollut helppo meille kummallekaan, mutta lopulta löysimme yhteisen sävelen.
Torstaiaamuna olikin sitten se päivä, jota jokainen koiranomistaja haluaa välttää viimeiseen saakka, Ifen oli aika lähteä viettämään kivuttomia päiviä. Päätöstä oli sulateltu jo oikeastaan kesäkuusta asti. Saksaan muuttaessa Ifen pelkotilat kasvoivat ja arkielämä kävi hankalaksi, kun koira ei halunnut poistua asunnosta kuin kerran päivässä tarpeilleen, lisäksi liikkuminen kipulääkkeistä huolimatta oli muuttunut vaikeaksi ja yskimiset ja kakomiset vain vahvistivat päätöstä. Mielestäni on parempi luopua liian aikaisin kuin liian myöhään. Yksi sivu kainkoirien historiassa Suomessa sai päätöksensä torstaina 27.08.2020., kun Suomen ensimmäinen kainkoira Classy's Arctic Moonlight lähti sateenkaarisillalle. Kiitos Ife kaikesta mitä minulle opetit, matka ei ollut helppo meille kummallekaan, mutta lopulta löysimme yhteisen sävelen.
08.10.
Meidän kesä osa 3
Tiistai oli meidän viimeinen päivä saarella ja totta kai olin suunnitellut reissun Kap Arkonaan, joka on siis koko saaren pohjoisin paikka. Lähdettiin liikenteeseen aamupäivästä, jonka huomasin välittömästi virheeksi, koska porukkaa oli jo runsaasti liikkeellä ja Kap Arkonassa on vain yksi maksullinen parkkipaikka järkevän kävelymatkan päässä itse kohteesta. Siinäpä sitä reipas puoli tuntinen odotettiin, että pääsimme edes parkkiin. Tie Kap Arkonalle kulkee ihanan Putgarten kylän läpi, jossa on ravintoloita, pubeja ja käsityöläismyymälöitä. Me käveltiin suoraan sitä asfalttitietä pitkin itse majakalle ja tultiin takaisin rannan kautta. Parkkipaikalta pääsee myös hevoskyydillä tai kaupunkijunalla itse majakalle, jos ei halua kävellä. Majakkaan olisi päässyt koirien kanssa, mutta jätin tämänkin seuraavaan kertaan, koska jono oli ihan järkyttävän pitkä. Majakan läheisyydessä oli myös vanhoja sukellusveneiden ammuksia nähtävillä. Me suunnattiin Kap Arkonan majakalta Siebenschneiderstein:lle. Näköalatasanteelta johti pitkät puiset portaat rannalle ja kaikki koirat suoriutuivat malliikkasti kulkemisessa ihmispaljoudessa. Siis oikeasti on vaikea kuvailla miten paljon ihmisiä oli liikenteessä, mutta ei todellakaan yksin tarvinnut olla. Tämäkin paikka oli upea ja koirat saivat monelta kehuja käytöksestä. Saksassa tuntuu olevan aika tavallista omistaa vain yksi koira ja kolmen koiran kanssa tulee lähes päivittäin pysäytetyksi ja ihmiset jäävät kyselemään rodusta ja tietysti, että ovatko kaikki minun. Olen todella ylpeä miten hienoa mainosta koirat ovat rodulle täällä tehneet. Rannalta suuntasimme takaisin ylös reitille ja suuntasimme kohti parkkipaikkaa. Päivä oli jo ehtinyt kääntyä reippaasti iltapäivään ja pysähdyimme vielä Stralsundissa Störtebekerin panimomyymälässä ja ravintolassa. Ravintolassa söin varmasti elämäni herkullisimman vegeburgerin, jonka pihvi oli tehty jakkihedelmästä. Ehdottomasti vierailun arvoinen paikka, jos noille suunnille eksyy. Kotona oltiinkin reippaasti lähempänä puolta yötä, koska tietöitä ja onnettomuuksia oli jonkin verran. Pieni vinkki muuten täällä autoileville, että noilla Autobahnoilla, jos havaitsee että liikenne alkaa puuroutumaan ja hidastumaan niin valitse se vasen tai oikea kaista, se keskimmäinen on "Rettungskasse", josta hälytysajoneuvot kulkevat. Siinä keskellä ollessa on suhteellisen haastavaa antaa tietä, ihan näin kokemuksesta voin kertoa. Rügen on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, jos Saksassa tulee käymään! Johtunee varmasti meren ja vesistön läheisyydestä, mutta mä rakastuin paikkaan aikalailla ja haluaisin sinne heti uudestaan. Loppuviikko menikin sitten lähinnä lyhyempiä lenkkejä tehdessä, koska kaikki koirat olivat aika poikki tuon meidän aktiiviloman jäljiltä. Ifellä palautuminen tietysti kesti hieman pidempään mitä muilla, koska ikä tahtoo jo vähän painaa päälle.
Meidän kesä osa 3
Tiistai oli meidän viimeinen päivä saarella ja totta kai olin suunnitellut reissun Kap Arkonaan, joka on siis koko saaren pohjoisin paikka. Lähdettiin liikenteeseen aamupäivästä, jonka huomasin välittömästi virheeksi, koska porukkaa oli jo runsaasti liikkeellä ja Kap Arkonassa on vain yksi maksullinen parkkipaikka järkevän kävelymatkan päässä itse kohteesta. Siinäpä sitä reipas puoli tuntinen odotettiin, että pääsimme edes parkkiin. Tie Kap Arkonalle kulkee ihanan Putgarten kylän läpi, jossa on ravintoloita, pubeja ja käsityöläismyymälöitä. Me käveltiin suoraan sitä asfalttitietä pitkin itse majakalle ja tultiin takaisin rannan kautta. Parkkipaikalta pääsee myös hevoskyydillä tai kaupunkijunalla itse majakalle, jos ei halua kävellä. Majakkaan olisi päässyt koirien kanssa, mutta jätin tämänkin seuraavaan kertaan, koska jono oli ihan järkyttävän pitkä. Majakan läheisyydessä oli myös vanhoja sukellusveneiden ammuksia nähtävillä. Me suunnattiin Kap Arkonan majakalta Siebenschneiderstein:lle. Näköalatasanteelta johti pitkät puiset portaat rannalle ja kaikki koirat suoriutuivat malliikkasti kulkemisessa ihmispaljoudessa. Siis oikeasti on vaikea kuvailla miten paljon ihmisiä oli liikenteessä, mutta ei todellakaan yksin tarvinnut olla. Tämäkin paikka oli upea ja koirat saivat monelta kehuja käytöksestä. Saksassa tuntuu olevan aika tavallista omistaa vain yksi koira ja kolmen koiran kanssa tulee lähes päivittäin pysäytetyksi ja ihmiset jäävät kyselemään rodusta ja tietysti, että ovatko kaikki minun. Olen todella ylpeä miten hienoa mainosta koirat ovat rodulle täällä tehneet. Rannalta suuntasimme takaisin ylös reitille ja suuntasimme kohti parkkipaikkaa. Päivä oli jo ehtinyt kääntyä reippaasti iltapäivään ja pysähdyimme vielä Stralsundissa Störtebekerin panimomyymälässä ja ravintolassa. Ravintolassa söin varmasti elämäni herkullisimman vegeburgerin, jonka pihvi oli tehty jakkihedelmästä. Ehdottomasti vierailun arvoinen paikka, jos noille suunnille eksyy. Kotona oltiinkin reippaasti lähempänä puolta yötä, koska tietöitä ja onnettomuuksia oli jonkin verran. Pieni vinkki muuten täällä autoileville, että noilla Autobahnoilla, jos havaitsee että liikenne alkaa puuroutumaan ja hidastumaan niin valitse se vasen tai oikea kaista, se keskimmäinen on "Rettungskasse", josta hälytysajoneuvot kulkevat. Siinä keskellä ollessa on suhteellisen haastavaa antaa tietä, ihan näin kokemuksesta voin kertoa. Rügen on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, jos Saksassa tulee käymään! Johtunee varmasti meren ja vesistön läheisyydestä, mutta mä rakastuin paikkaan aikalailla ja haluaisin sinne heti uudestaan. Loppuviikko menikin sitten lähinnä lyhyempiä lenkkejä tehdessä, koska kaikki koirat olivat aika poikki tuon meidän aktiiviloman jäljiltä. Ifellä palautuminen tietysti kesti hieman pidempään mitä muilla, koska ikä tahtoo jo vähän painaa päälle.
07.10.
Meidän kesä osa 2
Sunnuntaina suuntana olikin pala historiaa, suuntasimme nimittäin Proraan! Prora on siis natsi-Saksassa rakennuttama ja suunnittelema "lomakeskus" Rügeniin. Tässäpä lisää tietoa janoaville linkki Prorasta kertovaan Wikipedia artikkeliin.
Ajettiin alkuun vähän alueella, kun etsimme sopivaa parkkipaikkaa, josta pääsisimme suoraan rannalle. Olihan se kieltämättä aika karua aluetta, kun tietää paikan historian. Osa noista vanhoista hotelleista on tosiaan kunnostettu ja toimivat hotelleina ja voisi olla varsin mielenkiintoinen majoituspaikka. Me aloitimme Prora-seikkailumme Prora-Zentrumin päästä, josta otimme suunnaksi koirarannan. Saksassa on paljon koirille suunnattuja rantoja, joissa koirat saavat siis olla irti. Tosin tuollakin näki paljon koiria, jotka olivat irti myös alueilla, joissa se oli kielletty. Kävimme meressä koirien kanssa kahlailemassa ja nautittiin meri-ilmasta porukalla. Kiva päiväkohde koirien kanssa, mutta valitettavasti olin varannut sunnuntai-iltapäiväksi risteilyn Ginin kanssa Sellinistä Göreniin ja sieltä sitten vanhalla höyryjuna-Rolandilla takaisin Selliniin. Valitettavasti tuulen takia risteily oli peruttu ja meidän korvaavan risteilyn piti olla maanantaina, joka sekin peruttiin. Mutta ensi kerralla sitten. Koirat olivat tervetulleita Adler-Schiffen risteilyille lisämaksusta, samoin kuin tuohon Rolandiin. Noh, me sitten Ginin kanssa kulutettiin sunnuntai-iltapäivä Sellinin upeissa maisemissa ja siitä suuntasimme sitten Binziin. Ihmisiä oli hurjan paljon liikenteessä, koska oli sunnuntai ja Gini saikin erinomaista treeniä liikkumisesta ihmispaljoudesta ja ravintolassa käymisessä. Koirat ovat Saksassa useimmissa ravintoloissa tervetulleita, mutta me ainakin jouduimme vesisateessakin Ginin kanssa "ulkioruokintaan" terassille.
Maanantaina suuntasimmekin reissun pääkohteeseen eli Jasmundin kansallispuistoon, joka on muuten yksi Unescon perintökohteita. Oltiin liikkeellä aikaisin aamulla, koska halusin välttää ruuhkat. Me jätettiin auto sinne Großparkplatz Hageniin, josta tuli Könighstuhl:lle matkaa rapiat kolmisen kilometriä. Suomen kansallispuistojen kinttupolkuihin tottuneelle Saksan hulppeat leveät kulkuväylät tuovat lähinnä mieleen ihan normaalit kevyenliikenteenväylät Suomessa. Reitti oli hyvin merkitty ja paljoa ei muita sivureittejä tuolta parkkipaikalta lähtenytkään eli eksymisen mahdollisuudet jopa minulle olivat minimaaliset. Reitti kulkee pyökkimetsässä, joka ei tosiaan itselle ollut mitenkään erityinen näky, koska samaista pyökkimetsää on tämä oma lähimetsikkö täynnä. Koska minulla oli kaikki kolme koiraa mukana, en kokenut rahan arvoiseksi maksaa pääsyä luontokeskukseen ja siten pääsyä itse Köningsstuhlin kalkkikivijyrkänteelle. Tyydyimme ihastelemaan Keisarintuolia vähän kauempaa Viktoriasichtilta ja upeat olivat maisemat sielläkin. Kävelimme vähän matkaa pitkin rannikkoa ja palasimme sitten samaa reittiä autolle. Seuraavan kerran on tuollakin tehtävä hieman pidempi rengasreitti.
Meidän kesä osa 2
Sunnuntaina suuntana olikin pala historiaa, suuntasimme nimittäin Proraan! Prora on siis natsi-Saksassa rakennuttama ja suunnittelema "lomakeskus" Rügeniin. Tässäpä lisää tietoa janoaville linkki Prorasta kertovaan Wikipedia artikkeliin.
Ajettiin alkuun vähän alueella, kun etsimme sopivaa parkkipaikkaa, josta pääsisimme suoraan rannalle. Olihan se kieltämättä aika karua aluetta, kun tietää paikan historian. Osa noista vanhoista hotelleista on tosiaan kunnostettu ja toimivat hotelleina ja voisi olla varsin mielenkiintoinen majoituspaikka. Me aloitimme Prora-seikkailumme Prora-Zentrumin päästä, josta otimme suunnaksi koirarannan. Saksassa on paljon koirille suunnattuja rantoja, joissa koirat saavat siis olla irti. Tosin tuollakin näki paljon koiria, jotka olivat irti myös alueilla, joissa se oli kielletty. Kävimme meressä koirien kanssa kahlailemassa ja nautittiin meri-ilmasta porukalla. Kiva päiväkohde koirien kanssa, mutta valitettavasti olin varannut sunnuntai-iltapäiväksi risteilyn Ginin kanssa Sellinistä Göreniin ja sieltä sitten vanhalla höyryjuna-Rolandilla takaisin Selliniin. Valitettavasti tuulen takia risteily oli peruttu ja meidän korvaavan risteilyn piti olla maanantaina, joka sekin peruttiin. Mutta ensi kerralla sitten. Koirat olivat tervetulleita Adler-Schiffen risteilyille lisämaksusta, samoin kuin tuohon Rolandiin. Noh, me sitten Ginin kanssa kulutettiin sunnuntai-iltapäivä Sellinin upeissa maisemissa ja siitä suuntasimme sitten Binziin. Ihmisiä oli hurjan paljon liikenteessä, koska oli sunnuntai ja Gini saikin erinomaista treeniä liikkumisesta ihmispaljoudesta ja ravintolassa käymisessä. Koirat ovat Saksassa useimmissa ravintoloissa tervetulleita, mutta me ainakin jouduimme vesisateessakin Ginin kanssa "ulkioruokintaan" terassille.
Maanantaina suuntasimmekin reissun pääkohteeseen eli Jasmundin kansallispuistoon, joka on muuten yksi Unescon perintökohteita. Oltiin liikkeellä aikaisin aamulla, koska halusin välttää ruuhkat. Me jätettiin auto sinne Großparkplatz Hageniin, josta tuli Könighstuhl:lle matkaa rapiat kolmisen kilometriä. Suomen kansallispuistojen kinttupolkuihin tottuneelle Saksan hulppeat leveät kulkuväylät tuovat lähinnä mieleen ihan normaalit kevyenliikenteenväylät Suomessa. Reitti oli hyvin merkitty ja paljoa ei muita sivureittejä tuolta parkkipaikalta lähtenytkään eli eksymisen mahdollisuudet jopa minulle olivat minimaaliset. Reitti kulkee pyökkimetsässä, joka ei tosiaan itselle ollut mitenkään erityinen näky, koska samaista pyökkimetsää on tämä oma lähimetsikkö täynnä. Koska minulla oli kaikki kolme koiraa mukana, en kokenut rahan arvoiseksi maksaa pääsyä luontokeskukseen ja siten pääsyä itse Köningsstuhlin kalkkikivijyrkänteelle. Tyydyimme ihastelemaan Keisarintuolia vähän kauempaa Viktoriasichtilta ja upeat olivat maisemat sielläkin. Kävelimme vähän matkaa pitkin rannikkoa ja palasimme sitten samaa reittiä autolle. Seuraavan kerran on tuollakin tehtävä hieman pidempi rengasreitti.
06.10.
Meidän kesä osa 1
Sitä luulisi, että olisi ollut koronan takia aikaa päivitellä kotisivuja, mutta valitettavasti kun työskentelee firmassa, joka on tärkeä osa sairaanhoidon huoltovarmuutta niin meillä työt ovat lähinnä lisineet. Ollaan koirien kanssa keretty reissailla sitten uudessa kotimaassa, koska ulkomaille ei noin vain pääsekään. Toukokuussa käytiin tsekkaamassa Saksan Stonehenge eli Externsteine aka Externin kivet. Externsteine on muinainen palvontapaikka, jossa ilmeisesti edelleen järjestetään pakanallisia menoja. Kivet ovat muodostuneet hiekkakivestä miljoonia vuosia sitten, kun maankuoren liikkeet työnsivät ne pystysuunnassa ylöspäin, korkeimmat kivet ovat noin 40 m. Paikka, jonne on ehdottomasti päästävä uudestaan! Meillä ei ollut mitään etukäteen suunniteltua reittiä ja lähinnä haahuiltiin pari tuntia alueen poluilla. Koronan takia näköalatasanteet olivat kiinni, mutta mykistävä paikka kyllä muutenkin. Me ajettiin auto siihen maksulliseen parkkiin, taisi olla jotain parisen euroa koko päivä, mutta alueen läheisyydessä on ilmaisiakin parkkipaikkoja. Tehdään seuraavan kerran ehdottomasti sellainen suunniteltu, pidempi reitti.
Meidän kesä osa 1
Sitä luulisi, että olisi ollut koronan takia aikaa päivitellä kotisivuja, mutta valitettavasti kun työskentelee firmassa, joka on tärkeä osa sairaanhoidon huoltovarmuutta niin meillä työt ovat lähinnä lisineet. Ollaan koirien kanssa keretty reissailla sitten uudessa kotimaassa, koska ulkomaille ei noin vain pääsekään. Toukokuussa käytiin tsekkaamassa Saksan Stonehenge eli Externsteine aka Externin kivet. Externsteine on muinainen palvontapaikka, jossa ilmeisesti edelleen järjestetään pakanallisia menoja. Kivet ovat muodostuneet hiekkakivestä miljoonia vuosia sitten, kun maankuoren liikkeet työnsivät ne pystysuunnassa ylöspäin, korkeimmat kivet ovat noin 40 m. Paikka, jonne on ehdottomasti päästävä uudestaan! Meillä ei ollut mitään etukäteen suunniteltua reittiä ja lähinnä haahuiltiin pari tuntia alueen poluilla. Koronan takia näköalatasanteet olivat kiinni, mutta mykistävä paikka kyllä muutenkin. Me ajettiin auto siihen maksulliseen parkkiin, taisi olla jotain parisen euroa koko päivä, mutta alueen läheisyydessä on ilmaisiakin parkkipaikkoja. Tehdään seuraavan kerran ehdottomasti sellainen suunniteltu, pidempi reitti.
Muuten suurinosa meidän lenkeistä suuntautuu tuohon lähellä olevaan Teutoburg Waldiin, joka on itseasiassa samaa luonnonsuojelualuetta kuin mitä Externsteine. Saksan kesä oli itselle outo, koska täällähän siis ei ollut valoisia aamuja saati valoisia iltoja sinne puolille öin. Se on jotain mihin oli hyvin vaikea tottua :D. Odotin koko kevään, että milloinka ne aamut alkavat valaistua jo aamuneljäksi, mutta niin vaan aurinko sinnikkäästi nousi vasta puoli kuuden jälkeen. Kesä oli kuuma, mutta ei onneksi hätyytelty viime kesän lämpöennätyksiä. Ilmasta teki paahtavan se fakta ettei alueella, jossa asumme ole paljonkaan isoja vesistöjä lähistöllä tuomassa kosteutta. Ifelle varsinkin kuiva ja kuuma ilma tuotti ongelmia ja sen kanssa käytiinkin kovimmilla helteillä (täällä oli parisen viikkoa lämpötila siinä 30-38 celsiusta) vain kiertämässä läheinen puisto. Pari kertaa Ife jäi nurmikolle makaamaan, kun ei enää jaksanut liikkua, lisäksi huomasin alkukesästä, että Ife tahtoi kakoa ja köhiä runsaasti mm. veden juonnin jälkeen. Jatkuva kipulääkitys jalan takia Ifellä aloitettiin Saksaan muuttaessa, koska maasto täällä on suhteellisen kovaa vs. Suomen maasto.
Heinäkuun alussa meillä oli ns. pakkovapaa töistä, koska siellä tehtiin IT-puolen uudistuksia (hyvä Saksa, tervetuloa 2010-luvulle, kun muu Eurooppaa on jo 2020-luvulla!). Sattumalla näin keväällä mainoksen Jasmundin kansallispuistosta Rügenin saarella ja pikainen googlettelu riitti päätöksen tekoon, että sinne on pakko päästä! Alunperin tarkoitukseni oli ajaa suoraan Bielefeldistä Hampuriin, mutta ystäväni Adele ehdotti, että entäs jos tulisin heille Hampuriin yhdeksi yöksi ja jatkaisin siitä kohti Rügeniä. Perjantaina otettiin sitten suunnaksi Hampuri. Adele on innokas valokuvaaja ja hän ottikin koirista ihania kuvia läheisellä kanervikolla. Lisään kuvat koirista jokaisen omille sivuille, kunhan muistan ja ehdin. Hoksasin tuossa, että on nuo pentueidenkin sivut vielä täysin päivittämättä. Lauantaiaamuna otettiin sitten suunnaksi aluksi Rostockissa sijaitseva Gespensterwald, joka markkinoitiin minulle sanoilla "must see". Ja olihan se nyt suomalaiseen metsään tottuneelle aika mykistävä näky. Gespensterwald on myös paikallisten valokuvaajien suosiossa, koska siellä saa ilmeisesti pelottavia kuvia. Rannalla sijaitsi ihania loma-asuntoja ja sinne on kyllä mentävä vaikka viikonlopuksi. Ennen reissun jatkumista söin kevyen lounaan rannalla sijaitsevassa pienessä "pikaravintolassa" ja olihan se rannikon herkku Fischbrötchen kokeiltava. Adele kyllä varoitti ettei se nyt kovin erikoinen ole, mutta siis käytännössä se oli kuiva sämpylä, jossa oli hieman majoneesia ja savustettua lohta. Lohi oli kyllä erittäin maukasta tai sitten olin vain erityisen nälkäinen. Ai niin, sen verran täytyy mainostaa, että keväällä sain viimeinkin ostettua autoon koirille veräjän! Aivan jokaisen pennin arvoinen näin paljon matkustavan ihmisen näkökulmasta. Siellä ne koirat nätisti odottelivat viileässä autossa, että saan lounaan syötyä. Veräjän väliseinineen meille toimitti Saksaan Kulkukoira.
Tästä matkamme jatkui kohti lopullista päämärää eli Rügeniä. Olin vuokrannut meille pienen loma-asunnon Garzista ja perille päästyämme huomasin, että koko iso tontti oli aidattu. Asunnon vuokraaja antoikin luvan pitää koiria irti pihalla koirat tavattuaan. Jos joku etsii koirien kanssa 1-2 hengelle sopivaa majoitusta tuolta niin voin antaa vuokraajan yhteystiedot. Olimme perillä vasta suhteellisen myöhään iltapäivästä, joten ekana iltana tutuistuimme vain lähialueeseen ja sieltä löytyikin II maailmansodan muistomerkki.
Muutama sananen muuten Saksan liikenteestä. Mehän koirien kanssa matkusteltiin Suomessakin paljon ja sama homma jatkuu Saksassa. Saksan liikenne on mahtavaa! Mulla ei kertakaikkisesti ole kauheasti huonoa sanottavaa paikallisesta ajokulttuurista, se on sujuvaa ja tiet erinomaisessa kunnossa. Tien varsilla on paljonkin pelkkiä levähdyspaikkoja WC-tiloineen, joissa on myös helppo käyttää koirat tarpeillaan, koska ainakin kaikki levähdyspaikat joissa itse olen pysähtynyt niin ovat olleet pienen metsikön reunassa. Levähdyspaikkojen WC-tilat tosin ovat mitä ovat, mutta onneksi on kotona opetettu, että road tripeille kannattaa aina pakata varuiksi talouspaperirulla ja WC-paperirulla. Ja koiranäyttelyreissuilla olen havainnut hyväksi vauvojen kosteuspyyhkeet! Niitä ilman ei meillä reissuun lähdetä. Teiden varsilla on myös luonnollisesti huoltoasemia. Niissä vessat ovat maksullisia ja osan maksusta saa sitä WC-tikettiä vastaan hyvitettynä ostoksista. Saksassa ollessa meidän uutisista näyttää tulevan myös matkaopas Saksaan, mutta toivottavasti tämä ei haittaa ketään. Kertomus meidän kesästä jatkuu huomenna! Bis bald!
Heinäkuun alussa meillä oli ns. pakkovapaa töistä, koska siellä tehtiin IT-puolen uudistuksia (hyvä Saksa, tervetuloa 2010-luvulle, kun muu Eurooppaa on jo 2020-luvulla!). Sattumalla näin keväällä mainoksen Jasmundin kansallispuistosta Rügenin saarella ja pikainen googlettelu riitti päätöksen tekoon, että sinne on pakko päästä! Alunperin tarkoitukseni oli ajaa suoraan Bielefeldistä Hampuriin, mutta ystäväni Adele ehdotti, että entäs jos tulisin heille Hampuriin yhdeksi yöksi ja jatkaisin siitä kohti Rügeniä. Perjantaina otettiin sitten suunnaksi Hampuri. Adele on innokas valokuvaaja ja hän ottikin koirista ihania kuvia läheisellä kanervikolla. Lisään kuvat koirista jokaisen omille sivuille, kunhan muistan ja ehdin. Hoksasin tuossa, että on nuo pentueidenkin sivut vielä täysin päivittämättä. Lauantaiaamuna otettiin sitten suunnaksi aluksi Rostockissa sijaitseva Gespensterwald, joka markkinoitiin minulle sanoilla "must see". Ja olihan se nyt suomalaiseen metsään tottuneelle aika mykistävä näky. Gespensterwald on myös paikallisten valokuvaajien suosiossa, koska siellä saa ilmeisesti pelottavia kuvia. Rannalla sijaitsi ihania loma-asuntoja ja sinne on kyllä mentävä vaikka viikonlopuksi. Ennen reissun jatkumista söin kevyen lounaan rannalla sijaitsevassa pienessä "pikaravintolassa" ja olihan se rannikon herkku Fischbrötchen kokeiltava. Adele kyllä varoitti ettei se nyt kovin erikoinen ole, mutta siis käytännössä se oli kuiva sämpylä, jossa oli hieman majoneesia ja savustettua lohta. Lohi oli kyllä erittäin maukasta tai sitten olin vain erityisen nälkäinen. Ai niin, sen verran täytyy mainostaa, että keväällä sain viimeinkin ostettua autoon koirille veräjän! Aivan jokaisen pennin arvoinen näin paljon matkustavan ihmisen näkökulmasta. Siellä ne koirat nätisti odottelivat viileässä autossa, että saan lounaan syötyä. Veräjän väliseinineen meille toimitti Saksaan Kulkukoira.
Tästä matkamme jatkui kohti lopullista päämärää eli Rügeniä. Olin vuokrannut meille pienen loma-asunnon Garzista ja perille päästyämme huomasin, että koko iso tontti oli aidattu. Asunnon vuokraaja antoikin luvan pitää koiria irti pihalla koirat tavattuaan. Jos joku etsii koirien kanssa 1-2 hengelle sopivaa majoitusta tuolta niin voin antaa vuokraajan yhteystiedot. Olimme perillä vasta suhteellisen myöhään iltapäivästä, joten ekana iltana tutuistuimme vain lähialueeseen ja sieltä löytyikin II maailmansodan muistomerkki.
Muutama sananen muuten Saksan liikenteestä. Mehän koirien kanssa matkusteltiin Suomessakin paljon ja sama homma jatkuu Saksassa. Saksan liikenne on mahtavaa! Mulla ei kertakaikkisesti ole kauheasti huonoa sanottavaa paikallisesta ajokulttuurista, se on sujuvaa ja tiet erinomaisessa kunnossa. Tien varsilla on paljonkin pelkkiä levähdyspaikkoja WC-tiloineen, joissa on myös helppo käyttää koirat tarpeillaan, koska ainakin kaikki levähdyspaikat joissa itse olen pysähtynyt niin ovat olleet pienen metsikön reunassa. Levähdyspaikkojen WC-tilat tosin ovat mitä ovat, mutta onneksi on kotona opetettu, että road tripeille kannattaa aina pakata varuiksi talouspaperirulla ja WC-paperirulla. Ja koiranäyttelyreissuilla olen havainnut hyväksi vauvojen kosteuspyyhkeet! Niitä ilman ei meillä reissuun lähdetä. Teiden varsilla on myös luonnollisesti huoltoasemia. Niissä vessat ovat maksullisia ja osan maksusta saa sitä WC-tikettiä vastaan hyvitettynä ostoksista. Saksassa ollessa meidän uutisista näyttää tulevan myös matkaopas Saksaan, mutta toivottavasti tämä ei haittaa ketään. Kertomus meidän kesästä jatkuu huomenna! Bis bald!
01.05.
Ei päivityksiä lähes vuoteen! Jonkin sortin ennätys kai se on sekin. Vuodessa on tapahtunut vaikka ja mitä, joten tiivistän kaikki hyvin lyhyesti:
Kae synnytti kuusi pentua aamuyöstä 09.06, joista viisi urosta ja yksi narttu. Valitettavasti kahden viikon iässä huomattiin ettei yksi uroksista käytä toista etujalkaansa kovinkaan hyvin, pentu kuitenkin kasvoi ja kehittyi normaalisti ja jalka näytti alkuun kampurajalalta. Viiden viikon iässä pentu vietiin tutkittavaksi ja röntgenkuvissa paljastui karu totuus, että siltä puuttui kokonaan lapaluu. Pentu jäi sitten siellä tielleen. Erittäin ikävä ja valitettava tapaus kaikinpuolin. Itselle jäi tästä pentueesta kotiin kasvamaan tuo ainoa narttu ja urokset muuttivat Turkuun, Helsinkiin ja Mikkeliin. Yhdellä uroksella todettiin pentuetarkastuksessa sydämen sivuääni, joka oli kuitenkin kasvun myötä hävisi. Lisäksi Kenji kävi sydämen ultraäänitutkimuksessa 9 kk ikäisenä Aistissa ja sydän oli terve. Kenjillä on kuulema akustinen rintakehä, joka aiheuttaa sen, että muiden verisuonien äänet voivat aiheuttaa sivuäänen kaltaisia ääniä. Ginille tulee oma sivu, jonne kertoilen siitä hieman lisää. Sanotaanko näin lyhyesti, että on se aika spesiaalitapaus.
Tämä teksti nyt pomppii hieman eikä mene ihan kronologisessa järjestyksessä, mutta väliäpä tuolla. Näyttelyillä on ihan oma kappale ja se tuntui vain järkevimmältä juuri nyt. Elokuussa päätin sitten toteuttaa 10 vuoden haaveeni ja menin ja varasin matkan Japaniin. Luonnollisesti lokakuun loppuun, jotta pääsisin osallistumaan kainkoirien erikoisnäyttelyyn eli 150 kerran järjestettyyn Kai Ken Tenrankai:hin. Matkustin aluksi etelään eli Kagoshimaan, jossa vietin neljä päivää Nuukin kasvattajan kanssa tutustuen paikallisiin koiriin siellä ja samalla myös nähtävyyksiin. Aivan mielettömän kaunis paikka ja suosittelen kyllä ehdottomasti Kagoshimaa, jos tuntuu, että muu Japani on jo nähty. Näin paljon Daishenin omia kasvatteja kuin myös hänen ystäviensä koiria ja siellä oli pari helmeä kyllä. Kumamotosta jatkoin sitten matkaa yksinäni kohti Tokiota, vietin pari päivää Hiroshimassa ja siitä sitten Tokioon. Hiroshima oli myös hieno paikka ja sinne haluan kyllä uudestaan kunhan Itsukushiman torii on taas nähtävillä samoin kuin Kumamoton linna. Tokiossa oli paljon nähtävää, mutta ei varsinaisesti se oma juttuni, ehkä liian paljon vähän kaikkea. Päädyinkin sitten viettämään Tokioon varatuista viidestä päivästä kolme Shigerun kanssa ns. maalla. Lauantain sain viettää hänen ystäviensä grillijuhlissa, jotka olivat samalla hanabi-juhlat eli ilotulitusfestivaalit vuoristossa. Aivan mielettömän upea kokemus! Ja eipä ihan hetkeen tule mieleen iltaa tai aamua, kun olisi saanut ulkoiluttaa koiria Japanin vuoristoalueella ja nähdä samalla reissulla vielä villisikoja, jotka lähtivät ihan nenän edestä. Paikalliset itikat vain tahtoivat olla äärimmäisen äkäisiä tapauksia. Sunnuntai-aamuna heräsimme taas ennen auringonnousua ulkoiluttamaan koirat säkkipimeässä villisikojen läsnäollessa. Ja sitten alkoi matkamme kohti Yamanashin prefektuuria. Auringonnousun näkeminen Tokionlahdella oli kaunis kuin mikä ja pieni väsymys ei tuntunut enää missään, kun tiesin, että vihdoinkin haaveeni toteutuu. Alkuperäinen suunnitelmanihan oli matkustaa näyttelyyn Tokiosta luotijunalla, mutta kiitos Hagibis-taifuuniin niin kaikki junaradat Yamanashiin olivat poissakäytössä. Matkalla ylös vuoristoon näimmekin paljon taifuunin aiheuttamia tuhoja mm. valtatielle vyörynyt hautausmaa. Taifuunin takia paikka oli nyt vaihdettu perinteisestä joen varren tapahtumapaikasta, mutta tuo puisto oli itselle ihan yhtä mykistävän kaunis Fuji-vuori taustallaan. Ajomatka aamulla oli noin nelisen tuntia ja matka sujuikin, mistäs muusta kuin, koirista jutellen Shigerun kanssa. Näyttely alkoi klo 09:00 puheilla ja kaupungin tervehdyksellä, joka tänä vuonna oli osallistunut merkittävällä panoksella näyttelyn järjestämiseen. Kaupunki oli tuonut paikalla oman kai-maskotin, teetättänyt omia kainkoira keksejä, pikkuisia pehmoleluja jne.. Lisäksi paikalla oli liuta paikallisia pientuottajia myymässä tuotteitaan. Näin lyhyesti kirjoitettuna kehien kulku oli lähes samanlainen kuin Suomessa. Uroksilla ja nartuilla oma kehänsä, tuomareita kuusi ja sitten heidän oppilaansa, jokainen koira yksilöarvosteltiin aamupäivästä, klo 12 alkoi lounas, joka kesti noin klo 13. Olin saanut lounaskutsun itse THE GURUN eli herra Inoue-Sanin (kennel Sai No) seurueeseen. Voin kuulkaas kertoa ettei ole hetkeen jännittänyt niin paljoa, mutta oli ihana nähdä miten lämmin henki vallitsi ja ruoka oli taivaallista (sushia, misokeittoa, sashimia, nuudeleita jne.). Lounaan jälkeen alkoi koirien sijoitusten julkistaminen, joka päättyi sitten BIS ja reserve-BIS (meidän BIS-2) valintaan. Kirjoitan tästä näyttelystä luokkineen myöhemmin paremman ja kattavamman kirjoituksen. Koiria näki laidasta laitaan, mutta asia mikä itsellä pisti eniten silmää oli osan takaosa, joka oli jotain uskomatonta. Kulmauksia ei nimeksikään, pihtikinttuja ja liikkeet kuin koirankasvattajien kauhuelokuvasta. Kotimatka alkoi myöhään iltapäivällä ja luulin Shigerun aamulla vitsailleen, että illasta ajetaankin sitten lähes tupla-aika takaisin Tokioon. Mutta niin vitsi pian osoittautui täydeksi todeksi ja edessä oli 24 km ruuhkaa. Yamanashin prefektuurista tulee nimittäin Tokioon vain yksi tie ja lokakuun loppu on kiivasta ruska-aikaa Japanissa ja kaupunkilaiset tulevat "maalle" ruskaretkille. Vinkki tuonne näyttelyyn matkustaville, että kannattaa mennä Kofuun viikolopuksi ja tulla sieltä takaisin Tokioon tmv. vasta maanantaina. Aivan mahtava päivä oli ja tulen menemään uudestaan. Kiitos Shigerun pystyin hieman keskustelemaan rodun tilanteesta Japanissa pitkänlinjan kasvattajien kanssa ( ja nyt puhutaan niistä +20 vuotta kasvattaneista). Moni esitti huolensa siitä, että rotua yritetään ajaa "arkikoiran" rooliin, joka tulee toimeen kaikkien kanssa ja on ns. helppo koira. Heidän mielestään rodulta tulisi edelleen löytyä sitä sisua, jota metsällä vaadittiin. Oli puhetta myös Suomessakin paljon keskustelua aiheuttaneista valkoisista rintamerkeistä. Niin kauan kuin valkoinen ei uloitu kaulasta vatsaan niin se on sallittu ja itseasiassa valkoisella rintamerkillä oleva koira voitti jopa luokkansa.
Lomani viimeisen päivän sain viettää Sai No-kennelissä, jonne sain kutsun tulla tutustumaan koiriin. Tarjolla oli taas hyvää ruokaa ja antoisia keskusteluja. Tokioon palattiinkin myöhään illasta, taas kertaalleen, kun ei meinannut millään malttaa lähteä pois. Aamulla olikin lentoni takaisin Suomeen ja mukanani tänne tulikin kennel Rangerille Karma kainkoira-pentu, joka oli aivan mahtava paketti, samoin kuin sen veli, joka muuten tuli myös Eurooppaan.
Suomessa ehdinkin levähtää pari päivää, jonka jälkeen matkustin Saksaan. Minut siis headhuntattin LinkedIn:stä eräälle suurelle lääkefirmalle ja päätin kokeilla miltä se työskentely ulkomailla tuntuu. Kävin tutustumassa tuolla reissulla tulevaan työpaikkaani ja tuleviin pomoihini. Päätös työpaikan ottamisesta ei ollut vaikea, joten loppuvuosi menikin tavaroita pakkaillessa ja paperiasioita hoitaessa. Loppiaisena ajoimme koirien kanssa sitten laivaan ja matka kohti uusia tuulia alkoi. Tämä oli Ifen ja Ginin ensimmäinen kerta laivassa, joten hieman jännitti etukäteen miten kaikki sujuu, mutta onneksi Nuuk, meidän konkarimatkustaja, oli näyttämässä mallia kuinka laivassa käyttäydytään. Pisulaariin pissaaminen ja kakkaaminen osoittautui yllättävän helpoksi, joten sain itseltä yhden huolen pois harteilta, kun matka kesti kuitenkin lähemmäs 35 tuntia. Kannella vietettiin jonkin verran aikaa ja muu aika menikin hytissä TV:tä koirien kanssa katsoessa. Onneksi koirani ovat tottuneita reissaajia niin tämäkin oli vain yksi reissu muiden joukossa. Asumme nykyisin siis Bielefeldissä Nordrhein Westfalenissa. Kirjoittelen myöhemmin lisää millaista se elämä koirien kanssa Saksassa on, koska se on hieman erilaista kuin Suomessa.
Torahan siis astutettiin joulukuussa Garoulla ja 02.02.2020 syntyikin viisi kaunista narttu pentua. Näistäkin lisää myöhemmin omien sivujen kera.
Näyttelyt 2019:
Tora jatkoi menestystään kehissä ja valioitui Äänekoskella tuomarina Kirsi Honkanen. Samaisena päivänä Toran veli Dante (GN Kallan Kuohu) osallistui ensimmäiseen näyttelyynsä Espoossa, jonne oli ilmoitettu neljä kaita. Danten näyttelyura alkoikin mallikkaasti ja oli ROP ja sai ensimmäisen sertinsä. Heinäkuun lopussa osallistuimme Suonenjoella ryhmänäyttelyyn, jossa Nuuk oli ROP ja ROP-veteraani, Tora VSP ja Ife VSP-veteraani. Lisäksi BIS-veteraanikehässä pääsimme Nuukin kanssa parhaan seitsemän joukkoon tuomarina Esa Ruotsalainen.
Syyskuussa oli sitten vuorossa meidän erikoisnäyttely Lahdessa, jonne oli ilmoitettu saksalaiselle Regina Blessing:lle hurjat 15 kainkoiraa (6 narttua ja 9 urosta)! Todella upea määrä. Omien koirien ja kasvattieni osalta näyttely meni erinomaisesti, kun Dante oli lopulta ROP, Nuuk paras uros 2, Tora paras narttu 2 ja Ife paras narttu 3. Lisäksi Ifen ja Nuukin lapsenlapsenlapsi oli paras narttu 4. Nuuk oli lisäksi ROP-veteraani ja Ife VSP-veteraani. Omat koirat jäivätkin erkkarista sitten näyttelytauolle. Dante ja Kae osallistuivat sitten lokakuussa Tuuloksen näyttelyyn, jossa oli ns. Dantella serti katkolla ja kyllähän sieltä kotiin ajaessa oli omistajilla valiokoira kyydissä. Dante oli ROP ja Kae VSP Jaana Hartuksen tuomaroidessa. Kaella oli serti katkolla sitten seuraavana päivänä samaisessa näyttelyssä, mutta harmillisesti ei vielä saanut sitä viimeistä sertiä. Toran viimeiset näyttelyt ennen mammalomaa olivat marraskuussa Jyväskylässä, joista tuloksena ROP ja toisena päivänä sileä eri.
Joulukuussa oli sitten taas vuorossa perinteinen Messari-viikonloppu, joka omalta osaltani oli täynnä haikeutta, koska tiesin sen olevan hetkeen viimeinen näyttelyni Suomessa. Vanhuksia en sinne ilmoittanut jotta saisin keskittyä täysillä meidän tirppaan ja sen ensimmäisiin näyttelyihin. Pentunäyttelyyn oli ilmoittautunut viisi pentua, joista neljä oli omia kasvatteja ja yksi Rangerin eli saimme siis kasvattajaryhmän kasaan kummallekin päivälle. Kaikki pennut esiintyivät edukseen ja oli ilo nähdä, että tuomarit antoivat aikaa näille hieman varautuneemmille tapauksille. Ginillä oli ollut näyttelytreeneissä hieman vaikeuksia, kun vieraat ihmiset tulivat ja katsoivat hampaat, joten jännitin tätä miten nyt menisi, kun oli noin iso tapahtuma ja muutenkin hälinää ympärillä, mutta neiti hoiti kaiken kuin isänsä. Liekö Nuuk supissut aamulla korvaan kuinka sitten pitää kehässä käyttäytyä ettei hänen "perintönsä ja maineensa" mene ihan pilalle. Gini oli kumpaisenakin päivänä VSP-pentu ja Ginin isoveikka Rey (GN Daranibo) ROP-pentu. GN Daikoku "Kade" PPEK2, KP ja GN Daidarabotchi "Kenji" PPEK3, KP ja Gekkoo No-kennel ROP-kasvattaja. Lauantaina pääsimme kasvattajaryhmän kanssa BIS-kasvattajakehässä jatkoon, mutta ei sijoitusta. Aikuisten puolella minulla oli kasvatteja vain sunnuntaina, kun Dante oli kehässä. Dante oli PU2 ja sai CACIB:n eli hienosti meni meidän viikonloppu. Kotiin ajettiinkin kyynelet silmissä, kun tiesin etten tule tapaamaan näitä ihmisiä ihan hetkeen.
Kello alkaa olla jo niin paljon, että nyt lähden käyttämään koirat iltapisulla ja jatkan kirjoituksia myöhemmin. Kuvia reissusta, pennuista ja ihan kaikesta lisään kunhan löydän aikaa.
Bleiben Sie Gesund! Stay safe! Pysykää terveinä!
Ei päivityksiä lähes vuoteen! Jonkin sortin ennätys kai se on sekin. Vuodessa on tapahtunut vaikka ja mitä, joten tiivistän kaikki hyvin lyhyesti:
Kae synnytti kuusi pentua aamuyöstä 09.06, joista viisi urosta ja yksi narttu. Valitettavasti kahden viikon iässä huomattiin ettei yksi uroksista käytä toista etujalkaansa kovinkaan hyvin, pentu kuitenkin kasvoi ja kehittyi normaalisti ja jalka näytti alkuun kampurajalalta. Viiden viikon iässä pentu vietiin tutkittavaksi ja röntgenkuvissa paljastui karu totuus, että siltä puuttui kokonaan lapaluu. Pentu jäi sitten siellä tielleen. Erittäin ikävä ja valitettava tapaus kaikinpuolin. Itselle jäi tästä pentueesta kotiin kasvamaan tuo ainoa narttu ja urokset muuttivat Turkuun, Helsinkiin ja Mikkeliin. Yhdellä uroksella todettiin pentuetarkastuksessa sydämen sivuääni, joka oli kuitenkin kasvun myötä hävisi. Lisäksi Kenji kävi sydämen ultraäänitutkimuksessa 9 kk ikäisenä Aistissa ja sydän oli terve. Kenjillä on kuulema akustinen rintakehä, joka aiheuttaa sen, että muiden verisuonien äänet voivat aiheuttaa sivuäänen kaltaisia ääniä. Ginille tulee oma sivu, jonne kertoilen siitä hieman lisää. Sanotaanko näin lyhyesti, että on se aika spesiaalitapaus.
Tämä teksti nyt pomppii hieman eikä mene ihan kronologisessa järjestyksessä, mutta väliäpä tuolla. Näyttelyillä on ihan oma kappale ja se tuntui vain järkevimmältä juuri nyt. Elokuussa päätin sitten toteuttaa 10 vuoden haaveeni ja menin ja varasin matkan Japaniin. Luonnollisesti lokakuun loppuun, jotta pääsisin osallistumaan kainkoirien erikoisnäyttelyyn eli 150 kerran järjestettyyn Kai Ken Tenrankai:hin. Matkustin aluksi etelään eli Kagoshimaan, jossa vietin neljä päivää Nuukin kasvattajan kanssa tutustuen paikallisiin koiriin siellä ja samalla myös nähtävyyksiin. Aivan mielettömän kaunis paikka ja suosittelen kyllä ehdottomasti Kagoshimaa, jos tuntuu, että muu Japani on jo nähty. Näin paljon Daishenin omia kasvatteja kuin myös hänen ystäviensä koiria ja siellä oli pari helmeä kyllä. Kumamotosta jatkoin sitten matkaa yksinäni kohti Tokiota, vietin pari päivää Hiroshimassa ja siitä sitten Tokioon. Hiroshima oli myös hieno paikka ja sinne haluan kyllä uudestaan kunhan Itsukushiman torii on taas nähtävillä samoin kuin Kumamoton linna. Tokiossa oli paljon nähtävää, mutta ei varsinaisesti se oma juttuni, ehkä liian paljon vähän kaikkea. Päädyinkin sitten viettämään Tokioon varatuista viidestä päivästä kolme Shigerun kanssa ns. maalla. Lauantain sain viettää hänen ystäviensä grillijuhlissa, jotka olivat samalla hanabi-juhlat eli ilotulitusfestivaalit vuoristossa. Aivan mielettömän upea kokemus! Ja eipä ihan hetkeen tule mieleen iltaa tai aamua, kun olisi saanut ulkoiluttaa koiria Japanin vuoristoalueella ja nähdä samalla reissulla vielä villisikoja, jotka lähtivät ihan nenän edestä. Paikalliset itikat vain tahtoivat olla äärimmäisen äkäisiä tapauksia. Sunnuntai-aamuna heräsimme taas ennen auringonnousua ulkoiluttamaan koirat säkkipimeässä villisikojen läsnäollessa. Ja sitten alkoi matkamme kohti Yamanashin prefektuuria. Auringonnousun näkeminen Tokionlahdella oli kaunis kuin mikä ja pieni väsymys ei tuntunut enää missään, kun tiesin, että vihdoinkin haaveeni toteutuu. Alkuperäinen suunnitelmanihan oli matkustaa näyttelyyn Tokiosta luotijunalla, mutta kiitos Hagibis-taifuuniin niin kaikki junaradat Yamanashiin olivat poissakäytössä. Matkalla ylös vuoristoon näimmekin paljon taifuunin aiheuttamia tuhoja mm. valtatielle vyörynyt hautausmaa. Taifuunin takia paikka oli nyt vaihdettu perinteisestä joen varren tapahtumapaikasta, mutta tuo puisto oli itselle ihan yhtä mykistävän kaunis Fuji-vuori taustallaan. Ajomatka aamulla oli noin nelisen tuntia ja matka sujuikin, mistäs muusta kuin, koirista jutellen Shigerun kanssa. Näyttely alkoi klo 09:00 puheilla ja kaupungin tervehdyksellä, joka tänä vuonna oli osallistunut merkittävällä panoksella näyttelyn järjestämiseen. Kaupunki oli tuonut paikalla oman kai-maskotin, teetättänyt omia kainkoira keksejä, pikkuisia pehmoleluja jne.. Lisäksi paikalla oli liuta paikallisia pientuottajia myymässä tuotteitaan. Näin lyhyesti kirjoitettuna kehien kulku oli lähes samanlainen kuin Suomessa. Uroksilla ja nartuilla oma kehänsä, tuomareita kuusi ja sitten heidän oppilaansa, jokainen koira yksilöarvosteltiin aamupäivästä, klo 12 alkoi lounas, joka kesti noin klo 13. Olin saanut lounaskutsun itse THE GURUN eli herra Inoue-Sanin (kennel Sai No) seurueeseen. Voin kuulkaas kertoa ettei ole hetkeen jännittänyt niin paljoa, mutta oli ihana nähdä miten lämmin henki vallitsi ja ruoka oli taivaallista (sushia, misokeittoa, sashimia, nuudeleita jne.). Lounaan jälkeen alkoi koirien sijoitusten julkistaminen, joka päättyi sitten BIS ja reserve-BIS (meidän BIS-2) valintaan. Kirjoitan tästä näyttelystä luokkineen myöhemmin paremman ja kattavamman kirjoituksen. Koiria näki laidasta laitaan, mutta asia mikä itsellä pisti eniten silmää oli osan takaosa, joka oli jotain uskomatonta. Kulmauksia ei nimeksikään, pihtikinttuja ja liikkeet kuin koirankasvattajien kauhuelokuvasta. Kotimatka alkoi myöhään iltapäivällä ja luulin Shigerun aamulla vitsailleen, että illasta ajetaankin sitten lähes tupla-aika takaisin Tokioon. Mutta niin vitsi pian osoittautui täydeksi todeksi ja edessä oli 24 km ruuhkaa. Yamanashin prefektuurista tulee nimittäin Tokioon vain yksi tie ja lokakuun loppu on kiivasta ruska-aikaa Japanissa ja kaupunkilaiset tulevat "maalle" ruskaretkille. Vinkki tuonne näyttelyyn matkustaville, että kannattaa mennä Kofuun viikolopuksi ja tulla sieltä takaisin Tokioon tmv. vasta maanantaina. Aivan mahtava päivä oli ja tulen menemään uudestaan. Kiitos Shigerun pystyin hieman keskustelemaan rodun tilanteesta Japanissa pitkänlinjan kasvattajien kanssa ( ja nyt puhutaan niistä +20 vuotta kasvattaneista). Moni esitti huolensa siitä, että rotua yritetään ajaa "arkikoiran" rooliin, joka tulee toimeen kaikkien kanssa ja on ns. helppo koira. Heidän mielestään rodulta tulisi edelleen löytyä sitä sisua, jota metsällä vaadittiin. Oli puhetta myös Suomessakin paljon keskustelua aiheuttaneista valkoisista rintamerkeistä. Niin kauan kuin valkoinen ei uloitu kaulasta vatsaan niin se on sallittu ja itseasiassa valkoisella rintamerkillä oleva koira voitti jopa luokkansa.
Lomani viimeisen päivän sain viettää Sai No-kennelissä, jonne sain kutsun tulla tutustumaan koiriin. Tarjolla oli taas hyvää ruokaa ja antoisia keskusteluja. Tokioon palattiinkin myöhään illasta, taas kertaalleen, kun ei meinannut millään malttaa lähteä pois. Aamulla olikin lentoni takaisin Suomeen ja mukanani tänne tulikin kennel Rangerille Karma kainkoira-pentu, joka oli aivan mahtava paketti, samoin kuin sen veli, joka muuten tuli myös Eurooppaan.
Suomessa ehdinkin levähtää pari päivää, jonka jälkeen matkustin Saksaan. Minut siis headhuntattin LinkedIn:stä eräälle suurelle lääkefirmalle ja päätin kokeilla miltä se työskentely ulkomailla tuntuu. Kävin tutustumassa tuolla reissulla tulevaan työpaikkaani ja tuleviin pomoihini. Päätös työpaikan ottamisesta ei ollut vaikea, joten loppuvuosi menikin tavaroita pakkaillessa ja paperiasioita hoitaessa. Loppiaisena ajoimme koirien kanssa sitten laivaan ja matka kohti uusia tuulia alkoi. Tämä oli Ifen ja Ginin ensimmäinen kerta laivassa, joten hieman jännitti etukäteen miten kaikki sujuu, mutta onneksi Nuuk, meidän konkarimatkustaja, oli näyttämässä mallia kuinka laivassa käyttäydytään. Pisulaariin pissaaminen ja kakkaaminen osoittautui yllättävän helpoksi, joten sain itseltä yhden huolen pois harteilta, kun matka kesti kuitenkin lähemmäs 35 tuntia. Kannella vietettiin jonkin verran aikaa ja muu aika menikin hytissä TV:tä koirien kanssa katsoessa. Onneksi koirani ovat tottuneita reissaajia niin tämäkin oli vain yksi reissu muiden joukossa. Asumme nykyisin siis Bielefeldissä Nordrhein Westfalenissa. Kirjoittelen myöhemmin lisää millaista se elämä koirien kanssa Saksassa on, koska se on hieman erilaista kuin Suomessa.
Torahan siis astutettiin joulukuussa Garoulla ja 02.02.2020 syntyikin viisi kaunista narttu pentua. Näistäkin lisää myöhemmin omien sivujen kera.
Näyttelyt 2019:
Tora jatkoi menestystään kehissä ja valioitui Äänekoskella tuomarina Kirsi Honkanen. Samaisena päivänä Toran veli Dante (GN Kallan Kuohu) osallistui ensimmäiseen näyttelyynsä Espoossa, jonne oli ilmoitettu neljä kaita. Danten näyttelyura alkoikin mallikkaasti ja oli ROP ja sai ensimmäisen sertinsä. Heinäkuun lopussa osallistuimme Suonenjoella ryhmänäyttelyyn, jossa Nuuk oli ROP ja ROP-veteraani, Tora VSP ja Ife VSP-veteraani. Lisäksi BIS-veteraanikehässä pääsimme Nuukin kanssa parhaan seitsemän joukkoon tuomarina Esa Ruotsalainen.
Syyskuussa oli sitten vuorossa meidän erikoisnäyttely Lahdessa, jonne oli ilmoitettu saksalaiselle Regina Blessing:lle hurjat 15 kainkoiraa (6 narttua ja 9 urosta)! Todella upea määrä. Omien koirien ja kasvattieni osalta näyttely meni erinomaisesti, kun Dante oli lopulta ROP, Nuuk paras uros 2, Tora paras narttu 2 ja Ife paras narttu 3. Lisäksi Ifen ja Nuukin lapsenlapsenlapsi oli paras narttu 4. Nuuk oli lisäksi ROP-veteraani ja Ife VSP-veteraani. Omat koirat jäivätkin erkkarista sitten näyttelytauolle. Dante ja Kae osallistuivat sitten lokakuussa Tuuloksen näyttelyyn, jossa oli ns. Dantella serti katkolla ja kyllähän sieltä kotiin ajaessa oli omistajilla valiokoira kyydissä. Dante oli ROP ja Kae VSP Jaana Hartuksen tuomaroidessa. Kaella oli serti katkolla sitten seuraavana päivänä samaisessa näyttelyssä, mutta harmillisesti ei vielä saanut sitä viimeistä sertiä. Toran viimeiset näyttelyt ennen mammalomaa olivat marraskuussa Jyväskylässä, joista tuloksena ROP ja toisena päivänä sileä eri.
Joulukuussa oli sitten taas vuorossa perinteinen Messari-viikonloppu, joka omalta osaltani oli täynnä haikeutta, koska tiesin sen olevan hetkeen viimeinen näyttelyni Suomessa. Vanhuksia en sinne ilmoittanut jotta saisin keskittyä täysillä meidän tirppaan ja sen ensimmäisiin näyttelyihin. Pentunäyttelyyn oli ilmoittautunut viisi pentua, joista neljä oli omia kasvatteja ja yksi Rangerin eli saimme siis kasvattajaryhmän kasaan kummallekin päivälle. Kaikki pennut esiintyivät edukseen ja oli ilo nähdä, että tuomarit antoivat aikaa näille hieman varautuneemmille tapauksille. Ginillä oli ollut näyttelytreeneissä hieman vaikeuksia, kun vieraat ihmiset tulivat ja katsoivat hampaat, joten jännitin tätä miten nyt menisi, kun oli noin iso tapahtuma ja muutenkin hälinää ympärillä, mutta neiti hoiti kaiken kuin isänsä. Liekö Nuuk supissut aamulla korvaan kuinka sitten pitää kehässä käyttäytyä ettei hänen "perintönsä ja maineensa" mene ihan pilalle. Gini oli kumpaisenakin päivänä VSP-pentu ja Ginin isoveikka Rey (GN Daranibo) ROP-pentu. GN Daikoku "Kade" PPEK2, KP ja GN Daidarabotchi "Kenji" PPEK3, KP ja Gekkoo No-kennel ROP-kasvattaja. Lauantaina pääsimme kasvattajaryhmän kanssa BIS-kasvattajakehässä jatkoon, mutta ei sijoitusta. Aikuisten puolella minulla oli kasvatteja vain sunnuntaina, kun Dante oli kehässä. Dante oli PU2 ja sai CACIB:n eli hienosti meni meidän viikonloppu. Kotiin ajettiinkin kyynelet silmissä, kun tiesin etten tule tapaamaan näitä ihmisiä ihan hetkeen.
Kello alkaa olla jo niin paljon, että nyt lähden käyttämään koirat iltapisulla ja jatkan kirjoituksia myöhemmin. Kuvia reissusta, pennuista ja ihan kaikesta lisään kunhan löydän aikaa.
Bleiben Sie Gesund! Stay safe! Pysykää terveinä!